Oliko ennen kaikki paremmin? Sanomattakin on selvää, että liian ankara kurikasvatus on vähintään yhtä haitallista kuin liiallisen vapaa ja salliva kasvatus. Nykypäivän ongelma on jälkimmäinen ääripää.
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ymmärryksemme lapsen ja nuoren kehityksen lainalaisuuksista on kuitenkin vähentynyt. Tämä on johtanut siihen, että nykyvanhemmuuden seuraava iso ongelma on kaverivanhemmuus. Se on haitallinen kasvatustyyli, jossa vanhemmuus ohentuu.
Kuka ottaa vastuun lasten kasvattamisesta?
Ymmärrän että monilla vanhemmilla on kiire, ja monet kärsivät työstressistä ja uupumuksesta. Se heijastuu lasten kanssa olemiseen. Itse teen vanhempana virheitä erityisesti silloin kun olen stressaantunut ja kuormittunut. Kaverivanhemmuuden yleistymisen taustalla vaikuttaa kuitenkin laajempi yleinen arvomaailman muutos. Yksilökeskeisyys ja kilpailutalouden arvot heijastuvat kasvatukseen. Ajatellaan, että lapsen nopea itsenäistyminen on hieno asia. Lapsen eri kehitysvaiheet ovat lapselle luonnollisia ja tärkeitä. Vielä parikymmentä vuotta sitten vanhemmat ymmärsivät paremmin lapsen kehityksen lainalaisuuksia. Lapsen kehitysvaiheen huomioiminen katoaa kaverivanhemmuudessa. Kaverivanhemmuus on lapsijohtoista kasvatusta, joka tuottaa sosiaalisesti kömpelöitä ja itsekkäitä lapsia.
Steinerpedagogiikan eräs vahvuus on ymmärrys siitä, että lapsen eri kehitysvaiheiden yli ei kannata hyppiä. Tarvitaan pedagogiikkaa, joka huomioi molemmat, sekä lapsen yksilöllisyyden että lapsen yleiset kehitysvaiheet. Yksilökeskeisyyden vääränlainen korostuminen lisää itsekkyyttä.
Pienen lapsen kuuluisi saada elää turvallista lapsuutta ilman mielipidettä jokaiseen asiaan. Toki lapsen kanssa tulee neuvotella hänen ikävaihettaan vastaavalla tavalla, ja on tärkeää, että lapsi tulee kuulluksi. Jos lapsi kuitenkin tottuu pienestä pitäen siihen, että kaikesta neuvotellaan, esimerkiksi päiväkodissa ja koulussa tulee hankaluuksia. Lapsi ei ymmärrä mikä mättää, koska hänhän toimii vain kuten kotonaan.
Kaverivanhempien tarkoitusperät toiminnalleen ovat hyvät. He rakastavat lapsiaan ja haluavat heille hyvää. Jokainen lapsi tarvitsee rakkautta, mutta sen lisäksi kaikki hyötyvät rajoista. Vanhemman pitää myös olla armollinen itselleen. Kasvatus on välillä tavallista tylsää arkea ja kaikki tekevät siinä virheitä. Ja se kuuluu asiaan. Kasvatus ei ole mustavalkoinen asia. Usein se toimii, että on aikuisena omalla paikallaan. On läsnä, antaa aikaa ja on lempeä mutta johdonmukainen kasvattaja.
Se on jo ihan hyvää kasvatusta, että käy lapsen kanssa vaikkapa kirjastossa, tukee lapsen koulunkäyntiä. Esimerkiksi tavallinen yhteinen päivällishetki on arvokas, mutta ei sillä tavalla, että kysyy lapselta joka kerta mielipidettä siitä, että haluatko syödä nyt, mitä haluat syödä ja missä syödään. Vanhemmuus on pieniä tekoja arjessa. Tasapainoon on mahdotonta päästä, mutta sitä on syytä etsiä.
Päiväkodeissa ja kouluissa työskentely alkaa olla yhä hankalampaa. kodin ja päiväkodin – koulun on tarkoitus toimia kasvatuskumppaneina. Päävastuun lapsen kasvatuksesta pitäisi silti säilyä kotona. Olemme ongelmissa silloin kun kasvatusvastuu sysätään päiväkodille ja koululle.
Olen pitkään tutkinut Rudolf Steinerin vapauskäsitystä ja vapautta kasvatusfilosofisena ongelmana ja sieltä perustasta halusin avata rakkauden olemusta, vapauden ja kohtalon suhdetta ja ihmisenä olemisen ydintä. Kirjan kolmas luku – Vapauden Filosofia – on siis taustaperustelu kirjan ensimmäisen ja toisen osan käytännön ohjeille. Reilut kaksi vuotta sitten aloin kirjoittamaan käytännön ohjeita siitä, miten vanhempi voi arjessa löytää sopivan suhteen vapauden ja rajojen välillä. Havahduin siihen, että on yhä enemmän lapsia, jotka eivät ole tottuneet tekemään itselleen vaikeita ja epämukavalta tuntuvia asioita. Toisten on vaikea hyväksyä pettymyksiä, toisilla on vaikeuksia kunnioittaa opettajaa ja muita koulun aikuisia. Oletan, että osasyy on se, että kotona vallitsee kulttuuri, jossa kaikesta neuvotellaan, kysellään ja kaikkea perustellaan. Näiden lasten on vaikeaa suhtautua päiväkodin ja koulun yhteisiin sääntöihin ja ohjeisiin.
Lapsen pitäisi tottua tekemään itselle vaikeita ja epämiellyttäviä asioita ja oppia virheistään. Se on ihmisenä kasvamisessa tärkeää. Kaveeraamisella teet lapsellesi karhunpalveluksen. Hän on myöhemmin vaikeuksissa sosiaalisissa suhteissa ja auktoriteettien kanssa.
Vanhemmuuteen kuuluu – ja saa kuulua – jatkuva tasapainoilu rajojen asettamisen ja vapauksien antamisen välillä. Kaikki olemme siinä lepsuilun ja jämäkkyyden välissä. Olenko vanhempana liian ankara vai liian salliva? Haitallisia ovat ääripäät. Riittävän hyvän vanhemmat yleisperiaatteet kirjoitin tätä keskikohtaa etsimällä.
Runsaasti keskustelua herättänyt teos Vapaus ja rajat. Kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (Viisas Elämä 2024) on luettavissa sekä perinteisenä paperikirjana että kuunneltavissa äänikirjapalveluissa äänikirjana.