BLOGI

kirjoituksia steinerkasvatuksesta

STEINERPEDAGOGIIKAN KUVA IHMISEN VARHAISKEHITYKSESTÄ

Yleinen varhaiskasvatus ja koululaitos painottaa koko lapsen kasvun ajan liiaksi tiedollista kasvua. Ei muisteta, että tie ihmisen tietoisuuteen käy toiminnan, tunteen ja mielikuvituksen kautta ja että tahto on ihmisen kokonaisuuden varsinainen hallitsija. Ihminen kokonaisuutena voi rakentua vasta sen luomalle perustalle. Tämän tahdonkasvatuksen juuret ovat varhaiskasvatuksen toiminnassa ja aivan erityisesti leikissä.

Alkusanat Timo Jantunen:

Ihmisen monipuolisen olemuksen korostus on steinerpedagogiikan perusta. Lapsen kehityksen katsotaan etenevän tahtoa painottavasta varhaisvaiheesta kohti tunteen aluetta korostavaa kouluikää ja edelleen puberteetissa kehittyvää ajattelua, jota koulussa edustaa lähinnä lukiovaihe.

Yleinen varhaiskasvatus ja koululaitos painottaa koko lapsen kasvun ajan liiaksi tiedollista kasvua. Ei muisteta, että tie ihmisen tietoisuuteen käy toiminnan, tunteen ja mielikuvituksen kautta ja että tahto on ihmisen kokonaisuuden varsinainen hallitsija. Ihminen kokonaisuutena voi rakentua vasta sen luomalle perustalle.

Keskeistä on juuri lapsuuden oman laadun havaitseminen. Lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen – hänellä on oma, aivan omintakeinen tapansa hahmottaa maailmaa ja elää siinä. Tämä lapsuuden taikamaailma, leikin valtakunta ulottuu myös kouluun, sen alaluokille, eritoten yhdeksänvuotiskriisiin saakka.

Seuraava artikkeli on aiemmin ilmestynyt steinerpedagogisessa Kasvaen-lehdessä ja artikkelikokoelmassa Kaisu Virkkunen – steinerpedagogiikan ytimessä. Kirjaa on vielä saatavilla kirjan toimittajalta mailista jantuti@gmail.com.

 

 

STEINERPEDAGOGIIKAN KUVA IHMISEN VARHAISKEHITYKSESTÄ

Kaisu Virkkunen

Kaikelle, mikä tapahtuu eläen ja ajassa, on ominaista rytmisyys. Aika – vuodenajat, kuukausien ja viikkojen kierrot – kantaa elämää rytmisinä aaaltoina. Kasvien lehtien muodostus sykkii silmujen sukeutumisena ja lehtien avautumisena. Korkeammissa organismeissa verenkierron järjestelmä panee koko kehon rytmiseen liikkeeseen. Tämän keskeisen alueen tiedostamisessa ja tutkimisessa olemme epäilemättä vielä alulla.

Meiltä vielä perin verhotuille alueille näyttävät viittaavan esimerkiksi sellaiset ilmiöt kuin eri eläinlajien lisääntymisen rytmit – lisääntyvyys nousee ja laskee rytmisesti, siten, että se on suurimmillaan jonkin lukusarjan osoittaman vuoden kohdalla, joka kolmas, neljäs, seitsemäs…

Tällainen rytmisyys kantaa myös inhimillistä kehitystä. Siellä täällä, olettaakseni kuitenkin keskeisimmin antroposofisen hengentieteen piirissä, on tutkittu näitä rytmisyyksia, jotka erilaisina, toisiaan kantavina ja toisensa läpäisevinä aaltoina punoutuvat ihmisen kehitysvirraksi.

Keskeiset ja ehkä selvimmin havaittavat näistä rytmeistä ovat seitsenvuotisia aaltoja. Näitä seitsenvuotiskausia sisältää ihmisen varhaiskehitys kolme. Siirtyminen uuteen vaiheeseen tapahtuu siis 7, 14 ja 21 vuoden iässä. Jokainen näistä kausista on pienempien rytmien läpäisemä ja siten itsessään eri vaiheiksi jäsentynyt.
Kehityskausien rajat eivät luonnollisesti ole mekaanisen tarkat. Myöhempi kausi ennakoi tuloaan jo paria vuotta ennen kulminaatiota ja varhaisempi lähettää vastaavasti jälkiheijastuksia myöhempään.

Varsinainen siirtymä tapahtuu kuitenkin keskittyneenä ́solmukohtana ́ ; epätarkkuudet ovat huomattavasti pienempiä kuin ennen alaan perehtymistä ja vastaavia havaintoja olettaisi. Suuria siirtymiä sisältyy vain kehityshäiriöihin ja -vaurioihin. Sellaisina hampaitten vaihdon ja puberteetin nykyiset varhaistumat ilmaisevat rytmisiä tasapainohäiriöitä.

Tällaisissa varhaistumissa kehitys, joka yhdellä alueella tapahtuu liian nopeasti, jää jollakin toisella vastaavasti jälkeen.

Puhtain elollisen rytmisyyden ja sen luonteen ilmaisija on kasvi, joka edustaa ́elämistä sinänsä ́ , pelkkää vegetatiivisuutta. Kasvin elämällä on eri vaiheensa: sirkkalehtien, versilehtien, kukan ja hedelmän.

Kaikessa erilaisuudessaan ja tyypillisessä omalaadussaan nämä vaiheet rakentuvat toinen toisilleen: kukkalehdet ovat muuntuneita varsilehtiä, sisemmät kukkalehdet muuntuneita ulompia ja hedelmä muuntunut emi.

Kun haluaa ymmärtää ihmisen varhaiskehitystä voi eräänlaisena perusmallina tukeutua sallaisiin muodonmuutoksen suhteisiin kuin esimerkiksi kasvin varsi- ja kukkalehtien välillä vallitseva, jossa aikaisempi kehitysmuoto muodonmuutoksen läpäistyään esiintyy korkeammalla tasolla, hienostuneempana ja usein myös eriytyneempänä. Seitsenvuotiskausien välisellä kynnyksellä tapahtuu kehittyvän ihmisolemuksen vastaava radikaalinen muodonmuutos. Tavalla tai toisella kehittyvät kaikki ihmisen ominaisuudet tällaisten muodonmuutosten kautta.

Näiden muodonmuutosten tutkimiseen ja tuntemukseen perustuu steinerpedagogiikka kaikkine mahdollisuuksineen. Kun muodonmuutosten tapahtumisesta ollaan selvillä, on mahdollista suunnata varhaisemman kehityskauden ilmiöihin toiminta, jonka tulokset ilmentävät tällöin omissa muodoissaan ja myöhemmissä kehitysvaiheissa muodon muutoksen läpäisseenä uudella tavalla.

Tällaisena varhaiskehityksen kolme seitsenvuotiskautta muodostavat polaarisen – vastakohtaisen – kokonaisuuden. Kolmas vaihe, puberteetista luonnonmukaiseen täysi-ikäisyyteen, edustaa puhtaasti sisäistynyttä kehitystä. Sen tuntomerkkinä ovat persoonallisuuden vapautuminen kehittyvän, itsejohtoisen toiminnan mahdollisuuteen, – ulkomaailman kokeminen selviksi ja samalla ehdottomiksi kuviksi
lujittuneena sekä abstrahoivan, syy- ja vaikutussuhteissa liikkuvan käsitteellisen ajattelun mahdollisuus. – Tämän kauden suuntausta voi luonnehtia suunnaksi sisästä ulos.

Käänteisenä kolmannelle kehityskaudelle on ensimmäinen, pikkulapsi-ikä, jonka suuntaus on kokonaan ulkoa sisään. Mielenkiintoinen siirtymän ja tasapainon vaihe, ́hämärähetki ́ tiedottoman ja tietoisen välillä, on keskimmäinen kausi, varhaiskouluikä. Se sisältää aineksia kummastakin sitä rajoittavasta kaudesta, mutta yhdistää ne samalla molemmista selvästi poikkeavaksi omaksi erikoislaadukseen.

Tällaisena ihmisen varhaiskehitys muodostaa k e h i t y s k o k o n a i s u u d e n , jonka mukaiseksi 12- vuotisen Steiner-koulun kasvatuskokonaisuus on rakennettu.
Ensimmäisessä kehitysvaiheessaan lapsi elää a i s t i m u k s i s s a . Kaikki, mitä aistit ulkomaailmasta välittävät, hallitsee hänen sieluntelämäänsä niin täydellisesti, että voisi sanoa pienokaisen kokevan ja toimivan niinkuin hän olisi yhtä ainoata herkästi värähtelevää aistinta koko lapsi. Mitä hän koskettaa, näkee, kuulee, maistaa, kokee pehmeänä tai kovana, karkeana, sileänä, kylmänä ja lämpimänä, ruumiinsa
erilaisten tasapainotilojen elämisenä jatkuvassa liikunnassa tai kaatumisen kautta kipuna – kaikki lukemattomat yksittäiset ja toisiinsa yhtyvät aistielämykset läpäisevät ehtymättömänä virtana hänen olemisensa.

Ja pieni lapsi soi itse tämän olemisen virran mukana, vastaa sen vaikutuksiin pakosta, ilman sisältä ulos suuntautuvaa jäsentämisen, karsimisen ja torjumisen mahdollisuutta. Hän soi niinkuin maailma soittaa -tai asiallisemmin sanoen: reagoi  aistimuksiin kuten silmä väreihin fysiologisen vastakuvan syntyessä – silloin kun se kirkasta valoa katsottuaan näyttää meille mustan vastakuvan tai punaista välitettyään
tuottaa omatoimisesti vastaväriä, vihreää.

Kun nimitämme tätä lapsen vastausta ulkomaailmaan jäljittelyksi, ajattelemme helposti omien jäljittelevien toimintojemme kalpeutta ja leikitteleviä sisältöjä. Pikkulapsen jäljittely toimii luonnonvoiman mahdilla. Lapsi jäljittelee tiedottomasti ja p a k o s t a, kuten me hengitämme tai vetäisemme käden pois polttavalta levyltä. Pakonomaisesti jäljitellen lapsi hahmottaa maailmaansa ja rakentaa ihmiselämälleen perustaa.

Viidennen ikävuoden korvilla lapsessa alkaa sarastaa uutta. Toinen seitsenvuotiskausi heijastaa valaistuksiaan pikkulapsi-iän päättymisvaiheisiin. Varhaiskehityksen keskivaiheen omalaatu on vaikeammin tajuttavissa kuin edeltävän ja seuraavan kauden. Täysikasvuisen on käsityksissä ja käytännössä helppo tehdä tämänikäiselle lapselle väkivaltaa, nähdä hänessä oman itsensä vajavaisena peilikuva ja pakottaa hänet sitä toteuttamaan. Sillä toisen seitsenvuotiskauden tilanteessa on jotakin, joka selvästi viittaa täysikasvuisen sielunelämään, sisäistyneisyys. Varhaiskouluikäinen omaa jo sisäisen – siis kätketyn – sielunelämän.

Näiden kätköjen tapahtumista aikuisen täytyy lähestyä hellävaraisesti ja etsimällä. Ne eivät enää huuda itseään julki, kuten pikkulapsen erilaisuus. Hänen on pyrittävä irrottautumaan liikkumattomasta itsekeskeisyydestä ja eläytymään hiljaiseen ja herkkäeleiseen toisenlaisuuteen.

Tällä keskivaiheella on selvä sukulaisuus siihen tuntemistamme kolmesta tietoisuuden kerrostumasta, joka niin ikään edustaa välitilannetta syvän tajuttomuuden ja valvetietoisuuden välillä: kuvien täyttämään unitilaan. Jos ymmärryksellämme haluamme löytää kiinteän otteen varhaiskouluiän kehitysvaiheeseen, on
hyvä täydellä todella syventyä tähän rinnastukseen ja sen johtopäätöksiin.

Varhaiskouluikäisellä tietoisuus ei vielä irrottaudu omaksi vapaaksi alueekseen. Se sulautuu yleisen sielunelämän unennäköön verrattavaan m i e l i k u v i t u k s e n virtaan. Näiden lapsuuden unikuvien laadun tavoittaminen merkitsee aikuiselle kokonaista kehitystietä – ikään kuin kulkisi jonnekin olemisemme unohtuneille lähdesuonille. Näiden lähteiden juottamana elää terve varhaiskouluikäinen.
Samalla hänen varsinainen elämänsä on t u n t e i t t e n ja t u n t o j e n elämää. Tunteiden ja kuvien alue on samaa sielunelämän puolitietoista hämyä. Tunnetta voisi nimittää kuvan kääntöpuoleksi.

Pikkulapsen luonnonvoimaisen jäljittelyn viimeisetkin suonet ehtyvät lapsen kymmenennen ikävuoden kuluessa. Tarve jäljitellä säilyy kuitenkin toiseen seitsenvuotiskauteen siirryttäessä ja etsiytyy uusiin muotoihin. Sekin koetaan nyt tunteen alueella, astetta tietoisempana.

Varhaiskouluikäinen lähestyy aikuisia tunteellaan kiintyen itsestään selvässä uskossa isojen täydellisyyteen. Hän etsii jokaisessa aikuisessa palvottavaa e s i k u v a a, kaikkitietävää, erehtymätöntä ja tahrattoman hyvää, jonka täydellisyyden turvaan ja lämpöön hän voi tuoda elämänsä huolettomasti kehkeytymään.

Kieltämättä viimeinen ja vaikein päätös tiellä aikuisen itsekeskeisyydestä lapsen luo on lahjoittaa omasta itsestään hänelle tämä a u k t o r i t e e t t i , jota hän perustarpeensa pakottamana luonnonvoimaisesti etsii. Kukapa nykyihminen haluaisi ryhtyä kenellekään auktoriteetiksi tai havaitsisi itsessään ainesta tähän virkaan.

Auktoriteetin osaan suostuu vasta kun on eläytynyt tähän lapsen tarpeeseen, jota toki on vaikea olla näkemättä, ja käsittänyt sen tyydyttämisen merkityksen hänen tulevaisuudelleen – suostuu valmiina luopumaan siitä taas, kun auktoriteetin aika puberteetin tullessa on ohi. Jokainen sinänsä tietää, mitä m i n u n äitini, m e i d ä n isä, o m a opettaja, korvikkeena lopulta jokainen urheilusankari ja pop-tähti,
lapselle merkitsee: nuhteetonta täydellisyyttä. Lapsi heijastaa tarpeensa luoman kuvan meihin kaikessa tapauksessa. Kysymys on vain meidän vastaamisestamme.

Auktoriteetin puute tai särjetty auktoriteetti merkitsee lapselle tyydyttämättömyyttä ja epävarmuutta, joka jää jäytämään ihmisen elämänjuuria, siittää turvattomuuden tunnetta ja elämänpelkoa.

Lapsi, joka saa nojata auktoriteettiin, – jonka voimia ei rasiteta pakolla itse päättää asioistaan, ennen kuin itsenäisten ratkaisujen edellytykset ovat kypsyneet – herää aikoinaan aikuisuuteen, kuten me heräämme aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. Itsenäisyyteen tarvitaan sisäistä vahvuutta, jota hentoja voimia ylikuormittamalla ei kasvateta. Lapsi imee sitä itseensä esikuvastaan, lujasta ja ystävällisestä auktoriteetista, jonka varassa hän saa levätä.

Kolmannella seitsenvuotiskaudella on jo meille tutut aikuisen sielunelämän ja tietoisuuden piirteet. Täysivoimaisiksi puberteetin kriisissä heräävät kyvyt kehittyvät kuitenkin vain, jos niiden alkumuotoja on hoidettu edellisten kehitysvaiheiden aikana.

Jotta voisi kasvattaa ihmiselämän myötävirtaan, kasvun omia lakeja seuraten, on syvennyttävä ainakin niihin perusmuunnoksiin, joita kolme edellä hahmoteltua suurta kehitysvaihetta edustaa: ensimmäisen seitsenvuotiskauden aistivan ja jäljittelevän toiminnallisuuden muuntumiseen kuvista muuntuvaksi ja esikuviin nojaavaksi sielunelämäksi sekä puberteetin muuntumistapahtumaan, jossa persoonallisuus
kohottautuu auktoriteetin nojasta ja ajatuselämä vapautuu yleisestä, kuvien täyttämästä sielunelämästäeriytyneeksi tietoisuudeksi.

Tällainen kokonaiskuva poikkeaa kuitenkin totutuista ajatusmuodoista. Mistä voi tietää sen pätevän?

Akateemisen psykologian käsityksistä esitetty kuva tuskin poikkeaa muulla tavalla, kuin että se yleensä on kuva, kokonaisnäkymä. Psykologian tutkimus sisältää runsaasti havaintoaineistoa, ilman että kehitystä kattavaa kokonaiskuvaa muodostuisi. Ennen kuin tutkimus vakavasti suuntautuu kehityksen peruselementteihin, muuntumisiin ja niiden rytmiseen dynamiikkaan, se tavoittaa pelkästään tapahtumisen peräkkäisyyttä, joka ei hahmotu kokonaisuudeksi. Ja ilman kokonaiskuvaa kehityksestä on kasvattamisella sattumanvaraisen haparoinnin luonne.

Kuvan todenperäisyyden selvittää kokeileva soveltaminen. Englannin kieltä puhuvat eivät juuri välitä kysyä, onko asian teoreettisesti tosi. He kysyvät: does it work? – toimiiko se? Vanha Goethe sanoi asian juhlallisemmin: “Vain se, mikä kantaa hedelmää, on totta.” Steiner-kasvatuksessa kuva varhaiskehityksen kokonaisuudesta sekä toimii että kantaa hedelmää.

Artikkeli: Kaisu Virkkunen 
Alkusanat: Timo Jantunen

Lorem ipsum!

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.Lorem ipsum dolor sit amet consectetur adipiscing elit dolor

Merja Meriahven
Erityisopettaja, fil, ma.

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Vaasan Rudolf
Steiner -koulu

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Aiheet