Usein koemme proosarunossa miehen tai naisen puhuvan; ei ihmismassan edessä, vaan hiljaisella äänellä jollekin yksittäiselle ihmiselle, joka kuuntelee.
Nobel-palkittu runoilija Tomas Tranströmer kävi vuosina 1964-1990 kirjeenvaihtoa amerikkalaisen kollegansa Robert Blyn kanssa. Heidän 290 kirjettä koottiin kirjaksi: Airmail, Bonniers, 2001.
Tässä ote 26.1.1977 päivätystä kirjeestä:
”Vuosisatamme on siitä erikoinen, että harva ainutlaatuinen ajatus on lausuttu juhlavin äänenpainoin, ’ylväästi’. Tuntuu siltä, että alkuvoimaisemmat ajatukset on esitetty rauhallisella ja hiljaisella äänellä.
Eilen luin australialaisen runoilijan sekä mitallisia runoja että proosarunoja, ja huomasin hänen kielensä tavoittaneen proosarunoissa luonnollisempia rytmejä ja sanajärjestyksiä. Usein koemme proosarunossa miehen tai naisen puhuvan; ei ihmismassan edessä, vaan hiljaisella äänellä jollekin yksittäiselle ihmiselle,
joka kuuntelee.
En usko uuden muodon ilmestyvän runouteen sattumalta tai lukijoiden viihdykkeeksi. Se ilmestyy sen takia, että vailla sitä meissä piilevät tietyt tunteet tai puoleksi haudatut ajatukset jäisivät tietoisuuden pinnan alle, itsestään epävarmoina, kykenemättöminä murtautumaan esiin.
Proosarunot muistuttavat ehkä kodin ja yksityisyyden uskontoa, metriset runot sen sijaan pikemminkin kirkkoja. Antiikin maailma tunsi molemmat laadut, ja julkisessa uskonnossa palvottiin toisenlaisia jumalia kuin yksityisessä, näitä sanottiin sopivasti ’mysteereiksi’. Proosaruno on siitä ihmeellinen, että se pystyy imemään itseensä yksityiskohtia.
Eräänä elokuun päivänä katselin sadekuuroa, ja minua ihmetytti miten paljon sattui samanaikaisesti; kaikki tapahtui vain kerran. Jokainen tapahtuma tarvitsi oman paikkansa runossa, ja olin iloinen voidessani käyttää proosarunon muodon. Runon nimi on ’Elokuun sade’. Silti näkemästäni enin jäi ulkopuolelle.
Luulen aikamme runouden kaipaavan sitä, mitä tapahtuu vain kerran. Me pakollista opetusjärjestelmää läpikäyneet huomaamme usein, kuinka kykenemättömiä me olemme kuvaamaan yksityiskohtia, meidät on liian aikaisin ajettu yleistyksiin. Meidät on kehotettu kirjoittamaan ’ihmiskunnasta’ eikä naapuritalon putkimiehestä, joka ampui itseään vatsaan talonsa edessä.
Proosaruno on erilainen, se ei halua yleisiä väittämiä, se kehottaa meitä palaamaan alkuperäiseen havaintoon – ennen kuin päätelmä ryntää päälle. Otan esimerkin: Oikeastaan me emme näe ’kadun yli meneviä ihmisiä’. Ensin näemme jostakin liikkuvasta esineestä lähtevän välähdyksen, näemme jäykkäpolvisen henkilön epämääräisen kävelyn, näemme lapsen punaisen myssyn, näemme vihreään
puetun, heiluvan käsivarren, ja muutaman sekunnin kuluttua aivot ilmoittavat: ’Ihmisiä menee kadun yli vihreän valon palaessa’.
Lukioaineissani kirjoitin aina päätelmän ennen havaintoa. Raportoin ’Ihmiskunta haluaa vapautta’, tai ’Ihmisen arvo on ehdoton’. Pidän proosarunon tavasta antaa alkuperäisen havainnon elää niin, että hyvässä proosarunossa – kuten myös rivitetyssä runossa – on täysin mahdollista laittaa jokainen substantiivi yksikköön! Ei yhtäkään monikkoa koko runossa! Tässä olen aina epäonnistunut, ja lukiessani proosarunojani näen kuinka syvällä monikkoasenne minussa istuu. Proosaruno auttaa meitä
tasapainottamaan tätä asennetta vain yhden ainoan kerran tapahtuvalla…”
