Filosofi Aristoteleen mukaan jonkin ilmiön olemuksen ymmärtää parhaiten kun tutkii sen syntyä – mitkä voimat vaikuttivat sen syntymässä.
Alussa oli idea
Idea oli korkeakoulu, joka tukisi tasapainoista inhimillistä kehitystä ja joka ottaisi huomioon myös ihmisen ja maailman sielullis-henkisen puolen, antroposofisen hengentieteen pohjalta. Itse asiassa siinä elpyi modernissa muodossa, yleisopintoina, idea seitsemästä vapaasta taiteesta tai tieteestä, joka eli länsimaisen yliopiston alkuvaiheessa, Chartresin koulussa ja Pariisin yliopistossa, oikeastaan jo Platonin akatemiassa.
Jossain muodossa se eli vielä Turun Akatemiassa ja Helsingin Aleksanterin yliopistossa 1800-luvun puoliväliin saakka, laaja-alaisina perusopintoina. Tämä varhainen yleisopintojen idea muodosti tavallaan vastakohdan arabialaisesta kulttuurista tulleelle korkeakoulu idealle, joka oli alun alkaen ammatillista koulutusta, esimerkiksi keskiaikaisessa Bolognan oikeustieteellisessä ja Salernon lääketieteellisessä korkeakoulussa.
Tämä ammatillinen korkeakouluidea valtasi vähitellen länsimaisen yliopiston, josta edesmennyt filosofi ja akateemikko Oiva Ketonen kirjoitti, ettei sitä kiinnosta opiskelijan persoonallisuuden kehitys – mitä opiskelijalle ihmisenä tosiasiassa tapahtuu opintojen aikana. Ja kuitenkin tämä, persoonallisuuden – ajattelun, tunteen ja tahdon kehitys – on ammattitaidon ohella elämässä ja työssä onnistumisen ehkä tärkein edellytys.
Rudolf Steiner kirjoitti jo 1890-luvulla kolme esseetä ajanmukaisesta korkeakoulusta. Sen tulisi ensin johdattaa laaja-alaiseen oman ajan, kulttuurin ja ihmisen filosofiseen ymmärtämiseen kahden vuoden yleisopinnoilla, ennen ammatillista koulutusta.
Samanlainen ajatus oli myös J. V. Snellmanilla, kun hän laati 1840-luvulla opetussuunnitelman Suomen ensimmäiselle kauppaopistolle. Tsaari esti sen toteutumisen. Ja Tanskassa Severin Grundtvigilla, kun hän halusi luoda yliopiston vaihtoehdoksi inhimillisesti kehittävän korkeakoulun. Opetusministeri esti sen toteutumisen, mutta siitä syntyi kuitenkin pohjoismainen vapaan sivistystyön, jatkuvan itsekasvatuksen impulssi, joka luullakseni on vaikuttanut siihen että pohjoismaita pidetään monessa suhteessa edelläkävijänä nykymaailmassa.
Mitkä haltijat vaikuttivat korkeakoulun syntymässä?
Snellman-korkeakoulun synnyssä syksyllä 1980 osuivat yhteen – sanoisinko onnellisten tähtien alla – tarvittavat henkilöt ja voimavarat. Avauspuheessani – Mikaelin aikaan, syyskuun lopulla – vetosin tärkeimpään voimaan, siihen että hanke olisi ajan todellisen hengen mukainen. Snellman-korkeakoulu voidaan nähdä myös erään pitkän kehitysprosessin tuloksena – kun kapellimestari Johannes Leino aloitti ensimmäisen, Rudolf Steinerin ajattelusta kiinnostuneiden työryhmän 1912 Helsingissä, kun kirjailija Kersti Bergroth liitti tämän virikkeen vahvasti suomalaiseen kulttuuriin 1930- ja 40-luvuilla kulttuurilehdessään ja keskustelupiirissään ja kun ensimmäinen steinerkoulu aloitti Helsingissä syksyllä 1955. Kannattaa mainita myös että Kriittisen korkeakoulun Inhimillisen kasvun seminaarissa vuodesta 1974 harjoitettiin yleisopintoja.
Resursseihin kuului myös taloudellinen pohja: se että Koneen säätiö tuki hanketta kolme ensimmäistä vuotta, että opetusministeriö alkoi – tosin vaatimattomin summin – tukea korkeakoulua toisesta vuodesta lähtien, että Helsingin kaupunki vuokrasi käyttöömme tiloja ja maita, että saimme lahjoittajia rakennusprojektiin 1990-luvun alussa ja että opetusministeriö vuonna 2002 sai aikaan lainmuutoksen, joka takasi korkeakoululle pysyvän vaikka niukan valtionavun.
Eikä näitä resursseja olisi saatu, ellei korkeakoulu olisi löytänyt opettajia, tutkijoita ja taiteilijoita, jotka jatkuvasti – innovatiivisesti, kuten nykyään sanotaan – kehittivät sitä eteenpäin. Siksi Korkeakoulujen arviointineuvoston arviointi Snellman-korkeakoulusta vuonna 2002 oli positiivinen ja vaikutti päätökseen pysyvästä valtionavusta opetusministeriössä ja eduskunnassa.
Sosiaalisen ilmapiirin salaisuus
Olennainen voimavara on ollut se henkinen ja sosiaalinen ilmapiiri, joka täällä on syntynyt ja joka näyttää vetävän myös opiskelijoita puoleensa. Sosiaalista ilmapiiriä – yhteisöllisyyttä – on varmaan rakentanut se, että alun alkaen haluttiin korkeakoululle mahdollisimman kevyt, ei-virkavaltainen hallinto. Perusaatteena on se, että jokainen täällä työskentelevä on oman erityisalansa ohella vastuussa myös korkeakoulun kokonaisuudesta. Siten on mahdollista kierrättää välttämättömiä virkatehtäviä vuosittain henkilöltä toiselle. Näin ei pääse muodostumaan henkilöihin liittyvää virkavaltaa. Ja korkeimmassa päättävässä elimessä, jota osuvasti sanotaan ’yhteistyöryhmäksi’, ovat edustettuina kaikki korkeakouluyhteisön jäsenet, opettajat, opiskelijat ja muu henkilökunta. Kun lainsäädäntö vaatii rehtoria, on tämä virka kiertävä ja tänä vuonna jaettu kolmelle henkilölle.
Kun täällä kerran 1980-luvulla kävi englantilainen konsultti perehtymässä hallintoon, hän tuli epätoivoiseksi kun ei löytänyt mistään oikeata johtoa ja oli ihmeissään, kun koulu siitä huolimatta pystyi toimimaan. Uskon että tässä harjoitellaan tulevaisuuden työyhteisönmuodostusta. En ole tässä maininnut niitten – kymmenien – ihmisten nimiä, jotka ovat osallistuneet korkea- koulun henkiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen rakentamiseen.
Luin äskettäin Goetheanum-lehdestä vanhan berliiniläisen antroposofisen taiteilijan Lotte Volk- merin haastattelun. Hän oli 55 vuotta sitten käynyt miehensä kanssa perehtymässä Chartresin katedraaliin Ranskassa. Siellä oli upeita portaaleja, lasimaalauksia ja veistoksia, jotka ilmaisivat Chartresin koulun ajattelua. Tuhannet yksilöt olivat katedraalia rakentaneet, ja kuitenkin siitä oli tullut eheä taideteos!
Yhteen torniin oli tehty veistos, joka esitti aasia. Volkmer halusi tietää, mitä tämä aasi ilmaisi. Hän kirjoitti useille katedraalin asiantuntijoille, teologian ja taidehistorian professoreille – kukaan ei osannut vastata. Mutta nyt, vuosikymmenten jälkeen, hän sai vastauksen kun hän meditoi tiettyä inhimillistä ominaisuutta, rauhallisuutta’.
’Aasi’ tarkoitti kaikkia niitä nimeltä mainitsemattomia ihmisiä, taakan kantajia, jotka olivat osallistuneet katedraalin rakentamiseen. Siten oli syntynyt yhteisö ja työn eheä kokonaisuus.
Jotain sellaista on koettu ehkä täälläkin, vaikka työ on vasta alussa. (30 vuotta on pitkä aika yksilön elämässä, mutta korkeakoulun kehityksessä se vastaa kolmea ikävuotta.)
Ehkä kuvataidelinja voisi tehdä Taidetalon edessä olevalle suurelle kivelle aasi-veistoksen tai vankan suomenhevosen muistomerkiksi korkeakoulun rakentajille!