”Lapsi näkee maailman kokonaisena, rikkomattomana. Luonnon ja hengen välillä ei vielä ole juopaa tässä lapsen kokemassa satumaailmassa. ”Leikkikalu elää ja on sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree, kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta ja lapsi ymmärtää heidät.”
Zacharias Topelius oli ennen kaikkea satusetä, jonka sadut Koivu ja tähti sekä Adalmiinan helmi ovat ainakin meille hieman iäkkäämmille hyvin tuttuja. Mutta Topelius oli myös kasvatusajattelija, joka vanhuudenpäiviensä teoksessa Lehtisiä mietekirjastani julkaisi mainioita, poleemisia esseitä lapsuudesta, kasvatuksesta ja opetuksesta. Nämä esseet olivat hyvin kriittisiä ja edellä aikaansa; Topelius kutsuikin itseään kasvatusajattelun kerettiläiseksi. Ei ollut aivan tavallista, että lapsen maailmaa ja tapaa ajatella kunnioitettiin ja pidettiin jopa korkeampana kuin aikuisen. Topelius ennakoikin Jean Piaget’n empiiristä lapsitutkimusta ja meillä Suomessa Juho Hollon uraauurtavia mielikuvitusteorioita.
Topelius sanoo, että lapsi ja maailma ovat lapsuudessa yhtä. Lapsi ei varsinaisesti tee eroa itsensä ja ympäristönsä välillä. Lapsi on välitön ja vilpitön teoissaan. Hän ei mieti syitä ja seurauksia vaan toimii. Lapsuus on mitä suurimmassa määrin tekemisen aikaa, toimintaa, jossa lapsen fyysinen ja sielullinen olemuspuoli saavat haasteita. Se on paljossa vielä huomion maailmaa, aistimuksia, ei vielä tunteen ja ajatuksen maailmaa. Lapsi on, juo, nukkuu, itkee, hymyilee itse sitä tietämättään. Ruumis ja sielu kasvavat yhtäaikaisesti rinta rinnan.
Topelius puhuu lapsen silmän kirkkaudesta, siitä, kuinka lapsi näkee maailman kokonaisena, rikkomattomana. Luonnon ja hengen välillä ei vielä ole juopaa tässä lapsen kokemassa satumaailmassa. ”Leikkikalu elää ja on sitä, mitä se esittää. Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree, kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta ja lapsi ymmärtää heidät.” Näinhän on myös Topeliuksen saduissa, jotka mainiosti ilmentävät lapsuuden tarvetta harmonisuuteen ja oikeamielisyyteen elämässä.
Lapsi on viaton siinä tarkoituksessa, ettei hän ole teoistaan vastuunalainen: hän ei yhdistä syytä ja vaikutusta. Tämä syyntakeettomuus ja välittömyys on lapsen heikkous ja samalla hänen suurin voimansa. Harkitsematon teko voi vahingoittaa, mutta harkinnan puutteesta syntyy tarkoitusten puhtautta ja luottamusta. Topelius teroittaa, että meidän on ymmärrettävä tämä tosiasia ollaksemme ylenkatsomatta lasta. Aikuisen tulisi kohottaa katseensa sameasta näköpiiristään kohti uskollista ja kirkasta lapsen silmää.
Lapsen maailmassa on kaikelle oma paikkansa: sanat itävät lapsen sydämessä, saatu vaikutus juurtuu, rakkaus kantaa hedelmää. Lapsen mieli on syntyään keveä. Lapsi voi unohtaa helposti jäämättä murehtimaan asioita. Hän elää aina uusista vaikutuksista, kuin perho auringosta: on lupa unohtaa murheet. Topelius luonnehtii tuota aikaa onnelliseksi ajaksi, kun luulee olevansa kaikki, uskoo kaikki, tietää kaikki ja taitaa kaikki.
Taiteilijana Topelius on herkkä tunnistamaan lapsen sisintä ominaislaatua. Jos lapsi pohtii asioiden syy yhteyksiä, hän antaa niille fantasianomaisen selityksen, ei loogista. Mietintä ei vielä asetu lapsen ja havaintojen välille, vaan lapsi on tavallaan yhtä ympäristönsä kanssa. Hän elää ja toimii, ei niinkään mieti ja erittele, kuten me aikuiset teemme.
Topeliuksen suuri ansio hänen kasvatusnäkemyksissään oli lapsuuden oman laadun havaitseminen. Selkeästi hän näki, että vaikka lapsi oli voimassa heikompi kuin aikuinen, hän ei missään tapauksessa ollut mitättömämpi, vaan hänen vilpittömyytensä ja aitoutensa nostivat hänet monessa suhteessa aikuisen yläpuolelle.
Topelius kritisoi voimakkaasti sitä, että me aikuiset emme kunnioita lapsen maailmaa, vaan liian aikaisin rupeamme herättelemään lapsissa pohdintoja, jotka pirstovat lapsen satumaailman. Lapsuutta ei tule välineellistää sellaisille pyrkimyksille, joiden lähtökohdissa ei kunnioiteta lapsuutta itsessään, vaan pidetään sitä ainoastaan välivaiheena, valmentautumisena aikuisuuteen. Kasvatuksessa ja opetuksessa toiminnan on kohdistuttava kokonaisen ihmisen kasvamaan saattamiseen: ei vain ihmisen ajattelun, vaan myös tunteen ja tahdon kehittämiseen.
Se, että lapsen toiminta ei ole tietoista, tekee mahdolliseksi lapsen täydellisen uppoutumisen siihen, mitä hän tekee. Parhaiten tämä täydellinen antautuminen toimintaan näkyy lapsen leikissä: leikki on sillä hetkellä koko hänen maailmansa.
