Ajatuksia Silmu-seminaarin teemoista
Ilon on oltava mukana kasvatuksessa kuin tuoksu kukassa. Sen tulee valaista ja lämmittää kasvun tietä ja opin polkuja. Lapsi on luonnostaan iloinen; meidän aikuisten on tultava ilolla heidän iloaan vastaan.
Steinerpedagogiikalla on omat vahvuutensa esimerkiksi se on luonteeltaan terapeuttista, parantavaa. Jos Juho Hollon hienoa määritelmää myötäillen luonnehtisimme kasvatusta yleensä kasvamaan saattamiseksi, voisi erityistä tukea tarvitsevien lasten kasvatus ehkä olla kasvamaan auttamista. Näin auttamisen ele painottuisi erityistä tukea tarvitsevien lasten kohdalla.
Tukea tarvitsevien kohdalla ei samassa määrin voi puhua itseohjautuvuudesta vaikka siihen pyritään. Lapsi on maailmansa rakentaja, kuten Piaget tapasi sanoa, mutta ei häntä vaikeuksineen voi yksin jättää; on autettava. On ehkä vielä voimallisemmin pyrittävä siihen, että lapsi on aktiivinen ja toiminnallinen.
Kuningasvuosi on varhaiskasvatuksen huipentuma, Kuusi vuotiaana lapsi osaa ja hallitsee jo paljon asioita; hänen tulee voida elää tuo kuninkuus. Esiopetuksessa on hyvä mahdollistaa tämä elementti. Kuusivuotiasta ei tällöin saa istuttaa passiiviseksi vastaanottimeksi vaan päinvastoin tuettava hänen aktiivisuuttaan toki huolehtien vastavuoroisuudesta kanssakäymisessä.
On voitava olla suurin, esimerkkinä muille, ennen kuin asettuu koulussa pienimmäksi. Tämä kohottaa lapsen itsetuntoa, antaa lapselle tunnon siitä, että hän on hyödyllinen ja tärkeä. Hyvä itsetunto on paras eväs opintielle, ei se, että hän osaa joitakin tekniikoita esimerkiksi kynäotteita.
Varhaislapsuuden ja alkuopetuksenkin keskeistä ydintä on turvallisuudentunne. Kun lapsella on turvallinen olo, hänen on hyvä ja helppo kasvaa. Silloin myös oppimisen edellytykset täyttyvät ja lapsi voi iloita siitä, että oppii. Ilo ja luottamus täyttävät ilmapiirin, jossa lapsi voi levätä ja kokea, että maailma ympärillä on hyvä. Häneltä ei vaadita liikaa ja mikään ei hänen rauhaansa uhkaa.
Luottamus on koko kasvatuksen ehkä keskeisin elementti. Ilman sitä kasvu ja oppiminen on tahmeaa ja siinä syntyy vaikeuksia. Jos lapsia lähdetään pienestä pitäen arvioimaan, heidän oppimistaan diagnostisoimaan, on vaarana että hylkäämme luottamuksemme kasvun ihmeeseen. Ainakin on oltava hyvin herkkätunteinen; on autettava kasvamaan, kuin se olisi aivan itsestään selvää ja aina asiaan kuuluva ele, ei mikään erityistoimenpide.
Lapsi on herkkä vaistoamaan ja aistimaan ympäristönsä tuntoja; hän aistii aikuisen epäluottamuksen, sen että hänen kykyihinsä ei luoteta. Opettajan helmasynti on vikojen etsiminen, kun olisi päästävä kykyjen ja valmiuksien löytämiseen. Olisiko tämä myös tie lapsen sydämeen?
Ilon on oltava mukana kasvatuksessa kuin tuoksu kukassa. Sen tulee valaista ja lämmittää kasvun tietä ja opin polkuja. Lapsi on luonnostaan iloinen; meidän aikuisten on tultava ilolla heidän iloaan vastaan.
