Perinteisesti on puhuttu työn ilosta ja myös oppimisen ilosta ja korostettu ilon merkitystä ihmiselle, ihmisen hyvinvoinnille. Tänä päivänä tuntuu kuitenkin, että ilo on meiltä enemmän tai vähemmän karkaamassa.
Työtä ei tehdä laulellen, usein se on luonteeltaan hektistä ja koetaan ainoastaan tienä rahan ansaitsemiseen. Ilo uhkaa kadota työstä ja työ näin muuttua mekaaniseksi suorittamiseksi – rutiiniksi. Tällöin työllä ei voisi olla myöskään enää meihin työntekijöihin sitä jalostavaa vaikutusta, joka sillä ihanteellisesti voisi olla. Jotta näin olisi, työn pitäisi voida olla kiinnostavaa, jollain lailla haastavaa ja innostavaa.
Oikeastaan kaikkea tätä voisi edellyttää myös kouluoppimiselta. Eikä kukaan kieltäne opiskelun jalostavaa vaikutusta ihmiseen, ainakaan periaatteessa. Kaikki lähtee kiinnostuksesta. Lapsi on luonnostaan utelias ja tiedonhaluinen. Tätä elementtiä lapsessa meidän olisi vaalittava ja tuettava. Tämä viittaisi myös siihen, että lapsen tulisi saada mahdollisimman pitkään vapaasti tutkia ympäristöään ja sen ilmiöitä.
Tätä tukee meidän suhteellisen myöhäinen koulunaloituksemme: meillä lapset saavat yleensä harrastaa vapaata leikkiä ja tutkia spontaanisti esimerkiksi luontoa verrattain pitkään. Esimerkiksi Ranskassa tilanne on aivan toinen, kun lapsi 3-vuotiaana saatetaan kouluopetuksen piiriin. Tämä on johtanut yleensä ilottomaan pänttäämiseen silloin kun olisi pitänyt vielä saada olla vapaa iloisesti leikkimään ilmiöillä ja oppimaan luonnollisista tilanteissa, esimerkiksi hiekkalinnoja ja –patoja tehden. Ellei näin tapahdu, ilon virrat tyrehtyvät.
Työn on meille aikuisille tarjottava tyydytystä ja iloa, mutta erityisen tärkeää on, että lapsen oppiminen tuo hänelle iloa. Esiopetuksen samoin kuin koulunkin olisi muistettava tukea lapsen luontaista kiinnostusta oppimisen perustana. Onhan niin, että jos lapsen luontainen kiinnostus toistuvasti torpedoidaan ja opetuksella uudelleensuunnataan niin sanotusti tärkeisiin asioihin, lapsi saattaa kokea, etteivät hänen omat asiansa olekaan kiinnostavia ja tärkeitä. Tällä on merkitystä myös itsetunnolle ja sen kautta oppimiselle.
Näkökulma korostaisi vapaan leikin asemaa paitsi päiväkodissa myös koulussa – ei ainoastaan välitunneilla vaan myös tunneilla esimerkiksi majanrakentamisen ja pikkunäytelmien tekemisen muodossa. Nämä toiminnot tarjoavat spontaania keksimisen iloa, yhteistoiminnallista suunnittelua ja kokemisen riemua. Varsinaisena opetussuunnitelmallisena elementtinä voitaisiin korostaa satujen ja tarinoiden kiehtovaa maailmaa ja taiteellista tekemistä näiden synnyttämistä ideoista käsin myös alkuopetuksen jälkeisillä luokilla. Teatterin tekeminen voisi olla jokavuotinen tapahtuma luokassa onhan se myös mitä parhainta sosiaalisten taitojen harjoitusta.
Mutta ilo tai sen puuttuminen on myös yleisen ilmapiirin asia, ei vain yksittäisessä päiväkodissa tai koululuokassa tapahtuvan toiminnan. PISA-tulokset meillä kertovat, kuinka saimme kokea hyviä tuloksia tilanteesta, jossa opetussuunnitelmat eivät vielä olleet niin tiukat vaan ne antoivat opettajille enemmän liikkumisenvaraa. On vaarana, että tiukat opetussuunnitelmat johtavat ilottomaan puurtamiseen, mistä oppimisen ilo on karannut. Suomalaisen kouluviihtyvyyden mittaustulokset laahaavat kaukana muiden eurooppalaisten valtioiden esimerkiksi Tanskan tulosten takana.
Voisi sanoa, että sitä korjataan, mitä kylvetään. Jos päiväkodissa ja koulussa on iloinen meininki: uusiin ideoihin suhtaudutaan kiinnostuksella ja yhteisistä hankkeista innostutaan, tämä myönteinen, rakentava henki tarttuu myös koko yhteisön kasvatusilmastoon. Voisi sanoa, kuten merkittävä kasvatusajattelijamme Juho Hollo vapaasti lainattuna: tällainen toiminta ei kerää vahingollista koulupölyä, vaan pikemmin on omiaan poistamaan sitä. Tällaisessa ilon ilmapiirissä on helpompi elää ja olla, myös viihtyä.
Kun puhutaan ilosta voitaisiin puhua myös huumorista. Hyvä kasvatusilmasto on huumorintajuinen, mikä tarkoittaa, että vaikka oppimista edellytetäänkin, niin toimintaan ei suhtauduta kurttuotsaisesti ja haudan vakavuudella, vaan sitä kevennetään huumorin pilkkeellä. Lapsilla on voitava olla opiskellessaan suhteellisen pakottomuuden ja vapauden tunnelma. Tämä tunnelma on keveyden tunnelmaa; tunneilmastoa, joka ei painosta vaan kannustaa. Tämä on suhteellisen sallivaa ilmastoa, missä oppilailla on lupa tietyissä rajoissa ilmaista tunteitaan ja tuntemuksiaan. Tähän opettaja tarvitsee huumoria, ilman sitä kasvatus kuolee pystyyn, kuten emeritusprofessori Reijo Wilenius on asian ilmaissut.
Kasvattajan huumorintajuisuus ei tarkoita sitä, että hän aiheesta kuin aiheesta veistelisi vitsejä tai tinkisi omista ja opetussuunnitelman vaatimuksista oppilaiden viihtymisen hyväksi. Opettajan ei ole hyvä ruveta itseään mollaamaan, mutta tietty itseironia voi joskus olla paikallaan. Eikä hänen aina täydy olla oikeassa, mutta tietyissä tilanteissa hänen sanansa on oltava laki. Opettajan on muistettava kokonaisuus, etäistavoite: oppilas on koulussa kasvaakseen ihmiseksi. Tästä yleistavoitteesta käsin vasta hahmottuvat osakokonaisuudet kuten oppimistulokset.
Huumorintaju on sydämen asia; se on hyväntahtoisuutta. On kyettävä välttämään iva ja pilkka, ne eivät kuulu rakentavan huumorin piiriin päiväkodissa tai koulussa. Huumori on yhteydessä tunteisiimme, tunnetietoisuuteemme. Tämä on taiteen aluetta pikemmin kuin tieteen. Opettajankoulutuksessa se tarkoittaisi panostamista esimerkiksi kirjallisuuden ja taideaineiden opiskeluun, niin ja filosofian, eritoten kasvatusfilosofian. Huumorintajunsa kasvattamisessa varhaiskasvattajalla ja opettajalla on kuitenkin parhaat opettajat koulussa, nimittäin omat oppilaat.
