ENSIN SYNTYY RYTMI

Siriuksessa aamut alkavat ulkona. Lasten herätessä energiaa on paljon! Pitää saada leikkiä ja liikkua, puhista ja puhkua, käyttää ääntä hiljaa ja kovaa, myllätä ja hyppiä. Jopa vähän “riehua”. Ulkona tähän on täysi mahdollisuus.

Leikkien lopuksi otetaan yhteinen “sisäänhengitys”, järjestäydytään ja siivotaan yhdessä piha siistiksi ja huolehditaan kaikki tavarat omille paikoilleen. Mitään ei jätetä lojumaan nurkkaan.

Näin tapahtuu kaiken toiminnan kanssa. Vuoroin keskitytään, harjoitellaan, ponnistellaan ja sitten huokaistaan, levähdetään, leikitään ja annetaan opitun laskeutua olemuksen syvyyksiin.

Ja sitten toistetaan. Uudestaan ja uudestaan. 

Psykologi Phillippa Lally (European Journal of Social Psychology, 08/2009) tutki, että uuden tavan oppiminen niin, että se muuttuu tavaksi, vie keskimäärin noin 66 päivää (yksilöllisiä eroja toki löytyy paljonkin). On siis hyvä varata reilusti aikaa sinnikästä toistoa varten, että harjoittelu alkaa tuottaa tulosta. 

Näin teoriassa. Toki tiedämme, että olemme kaikki yksilöllisiä oppijoita ja opettajan huolellisuudella ja johdonmukaisuudella on mitä suurin vaikutus lasten oppimiseen.

Jos jokin tilanne säännöllisesti päiväkodin arjessa ei oikein toimi, esim. siirtymätilanteissa syntyy aina kaaos, opettaa hän tällaista toimintamallia lapsille huolellisesti ja johdonmukaisesti joka päivä ja voi luottaa siihen, että reilussa parissa kuukaudessa siitä muodostuu tapa. 

Jos jokin on lapselle haasteellista, on kokemukseni mukaan usein kyse siitä, että kokonaisuus on lapselle liian suuri. Esim. “pue vaatteet päälle”, tavallinen pyyntö jonka oletuksena on, että lapsi hetken päästä seisoo ulkovaatteet päällä, reppu selässä, valmiina lähtemään ulos aikuisen kanssa, sisältää heti yli kymmenen ohjetta samassa lauseessa: pue sukat, ota kori ja sieltä ulkohousut, pue ne päälle, etsi päällyspaita, pue se, pue takki, laita kengät, laita sormikkaat, hattu, laita kori takaisin, laita reppu selkään..

Jos tämä kokonaisuus syksyn alussa on vielä liian suuri lapsen hahmottaa, niin kuin useimmille on! Tai lapsi ei vielä osaa riittävän hyvin itse pukea, tuntuu se vaikealta ja hän turhautuu ja suuntaa huomionsa pian johonkin mielekkäämpään. Kun tämä tapahtuu monen lapsen kohdalla samassa eteisessä, syntyy kaaos. Ja kaaoksessa on melko työlästä ja epämukavaa kenenkään motivoitua oppimaan ja yrittämään.

Kun tavoitteet pilkotaan sopivan pieniksi palasiksi, yhteisesti harjoitellaan pukemaan ensin vaikka vain sukat, isommat lapset saavat tietenkin näyttää esimerkkiä ja toimia apulaisina, todennäköisesti syntyy tulosta ja voidaan yhteisesti hurrata onnistumiselle. Motivaatio pysyy yllä, kun tehtävät ovat sopivan pieniä ja onnistumisen kokemuksia satelee tiuhaan. Näin voidaan sinnikkäästi ja suunnitelmallisesti edetä vaatekappale kerrallaan, kunnes lapsi osaa pukea kaikki vaatekappeleet itse ja pyyntö “pue vaatteet päälle” on realistinen.

Samoin toimitaan kaikissa arjen tilanteissa. Jos yhteinen ruokailu tai aamupiiri on vielä liian pitkä aika istua paikallaan, pilkotaan istumisen hetkiä pienemmiksi ja tarjotaan esim. aistitukea. Levotonta lasta voi pyytää vuoroin istumaan, vuoroin apulaiseksi. Kun asettumisen hetkiä syntyy riittävästi ja niistä saa kiitosta ja onnistumisen kokemuksia, säilyy lapsella halu liittyä yhteisiin hetkiin ja tapa alkaa toimia lapsen hyväksi hänen sisäisyydestään käsin ja asettumisen hetkiä voi ehkä myöhemmin hieman pidentää. Katse ja tavoitteet on vain suunnattava riittävän pitkälle. Samoin askeleet pilkottava niin pieniksi, että onnistumisen iloa saa kokea johdonmukaisesti ja päivittäin. Tietenkin on myös lapsia, joille neurologisista tai muista syistä tällainen tuki ei ole riittävää ja silloin tarvitaan lisäresursseja.

Päiväkodin arki on kuitenkin täyteläistä. Varsinaisia taukoja tai reflektioaikaa ei päivään juurikaan jää. Illatkin tahtovat täyttyä kotitöistä, harrastuksista. Levätä ja palautuakin pitäisi ehtiä. Kuitenkin ilman reflektiota saattaa päivät ja niiden rakenteet toistua samanlaisina viikosta tai jopa kuukaudesta toiseen. Joskus on niin, että olemme yksinkertaisesti liian lähellä ymmärtääksemme omaa toimintaamme, emme näe metsää puilta. Silti myös tässä kiireisessä ja täyteläisessä ajassa on tärkeää pysähtyä ja käydä läpi päivää. Tarkastella mitä tilanteessa oikein tapahtuu, mikä sen saa aikaan? Mitä tarpeita, oppimisen haasteita tai rakenteellisia tarpeita jää huomaamatta? Entä oma toimintani tilanteessa?

Kun tilannetta tarkastelee jälkeenpäin rauhassa,  ikäänkuin ulkopuolisen silmin, saattaa oivaltaa asioita, jotka hetken hulinassa ovat ehkä jääneet huomaamatta. Sen jälkeen tavoitteet sekä askeleet kohti tavoitetta saattaa olla paljon helpompi ja selkeämpi suunnitella.

Se on kehittymisen edellytys. Muutoin päädymme toistamaan samaa uudelleen ja uudelleen hyvästä tahdosta huolimatta.

 Usein tällainen hereisyys ja sinnikkyys kysyy myös aikuisen tahdon ponnistelua ja kärsivällisyyttä. Jos aikuinen toistuvasti eteisessä tuskailee, että, “Santeri, miten ihmeessä nämä sinun kengät taas lojuu taas täällä sikin sokin, minähän olen koko syksyn näistä sinulle sanonut…!” Ja samalla aikuinen itse siirtää kengät lokeroon. Opetetaan Santerille, että kengät voi jättää sikin sokin eteiseen, opettaja kyllä ne siirtää siitä paikalleen. Ja jos tilannetta on toistettu jo pari kuukautta, on siitä muodostunut tapa ja tilanne todennäköisesti jatkuu samanlaisena opettajan valituksesta huolimatta. Tilannetta voi kuitenkin muuttaa pysähtymällä jo hetkeen kun saavutaan eteiseen. Yhdessä opettajan kanssa riisutaan kengät ja laitetaan ne heti paikoilleen omaan lokeroon. Ja tätä toistetaan sinnikkäästi päivästä toiseen, kunnes lapsi alkaa toistaa tapaa itse. Joskus jo viikko alkaa tuottaa tulosta.

Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, ”Tietenkin me toimimme näin”, ajattelemme. Mutta kuitenkin löydämmne näistä tilanteista itsemme uudelleen ja uudelleen.

Ja tuo sama huolellisuus pitäisi kulkea läpi päivän kaikissa hetkissä. Jos alusta asti opitaan joka päivä huolehtimaan omista tavaroista, suuntaamaan huomio yhteiseen rytmiin ja siihen, että kaikki on mukana, auttamaan toisia, alkaa arki pian soljua mukavasti omalla painollaan. Mutta työtä se vaatii. Opettajan on luotava aikataulu, jossa on tilaa ja rauhaa huolellisuudelle. Viime tipassa tällainen työskentely ei onnistu. On löydettävä aikaa jokaisen lapsen tarpeisiin ja haasteisiin. Huolellisuuteen. Mikäli haluamme opettaa huolellisuutta.

Syksyn alussa ja sen edetessä kuuluu usein työpäivän päätteeksi opettajan vatsanpohjasta asti syvä huokaus. “Huh, olipa päivä!”. Välillä omat voimat ja kärsivällisyys ovat koetuksella. Mutta kummasti kohti talvea huokaukset alkavat vaimeta, ilo huomatessaan ponnistelujen tulokset kasvaa ja työn arvo alkaa saada todellisen merkityksen. Katse on suunnattava kauas. Iloittava yhdessä lasten kanssa pienistä ja isoista onnistumisista. Ja samalla huolellisuudella ja suunnitelmallisuudella hoidettava myös omaa hyvinvointiaan ja omia voimavarojaan. Jotta niistä riittää joka päivä pienille ponnistelijoille jaettavaksi.

P.s. Tekstin tilanteet ovat ihan vain kirjoittajan oman arjen ja sen kompasteluhetkien oivalluksia ja itsereflektion tulosta. Lempeää syksyä meille kaikille!